Eteistilanteet sisältävät mahdollisuuksia lapsen yksilölliseen huomiointiin, henkilökohtaiseen palautteeseen ja itsenäiseksi oppimiseen.1 Pukeutumistilanteet toistuvat päivittäin ja yhden lapsen päivähoitouran aikana niitä saattaa kertyä jopa 2500 kertaa. Siksi ei ole lainkaan merkityksetöntä, millaisia käytäntöjä niissä luodaan. Pukemaan oppiminen on yksi tärkeimmistä lapsen motorisista taidoista.2
Kuka osaa pukea?
Naisasialiitto Unionin tasa-arvokasvatusprojekteissa suoritetuissa päiväkotivideoinneissa kävi ilmi, että jo alle 3-vuotiaiden lasten kohdalla oli eroavaisuuksia siinä, kuinka kasvattajat auttoivat eri sukupuolta olevia lapsia eteistoiminnoissa. Pienempien lasten ryhmän kohdalla vaikutti siltä, että yksittäinen poika saattoi saada kasvattajilta enemmän apua ja huomiota kuin muut lapset yhteensä. Iän tai taitojen puutteen sijaan syynä huomiolle vaikutti olevan kasvattajien oletukset pojan käytöksestä ryhmätilanteissa.
Yli kolmevuotiaiden lasten kohdalla ero oli selvempi. Tällöin poikia autettiin määrällisesti kaksi kertaa enemmän kuin samanikäisiä tyttöjä. Silloin kun tytöt tarvitsivat apua, joutuivat he odottamaan sitä. Kasvattajat eivät perustelleet toimintaansa eri sukupuolta olevien lasten taidollisilla eroilla, vaan pyrkimyksellä hallita tilannetta hoitamalla lapsista ensin valmiiksi ne, joiden he arvelivat mahdollisesti häiritsevän muuta ryhmää.
Kuten edellä esitetystä voi huomata, perushoitotilanteiden kasvatukselliset mahdollisuudet eivät kuitenkaan aina pääse täyteen mittaansa, jos ne typistyvät vain siirtymätilanteiksi.3 Lasten epätasa-arvoinen kohtelu saattaa jopa vahvistua, jos kasvattajien ajattelua ohjaa ensisijaisesti ajatus lasten ”valmiiksi saattamisesta”.4
Ruotsissa saadut tutkimustulokset ovat karumpia: tutkija Christian Eidevaldin väitöstutkimuksessa5 kävi ilmi, että pukemis- ja riisumistilanteissa kasvattajat auttoivat pyyteettömästi poikia 63 kertaa ja tyttöjä kolme kertaa. Silloin, kun lapset itse pyysivät kasvattajalta apua, havainnot osoittivat tyttöjen pyytävän sitä kaksi kertaa poikia enemmän. Pojille ei ollut kehittynyt samanlaista tapaa kysyä apua kasvattajalta, koska he olivat saaneet avun jo ensin sitä pyytämättä.
Itsenäistä pärjäämistä vai tuettua oma-aloitteisuutta?
Lasten omatoimisuus ja itsenäisesti pärjääminen ovat vahvasti läsnä suomalaisessa päiväkotimaailmassa.6 Itsenäisyyden lisääminen onkin yksi suomalaista varhaiskasvatusta ohjaavista kasvatuspäämääristä.7 Tätä tavoitetta kasvattajat tukevat varsinkin kielellisesti kehumalla lapsia runsaasti pukemis- ja riisumistilanteissa.
Kehumista päiväkotitilanteissa tutkinut Tiina Teräs havaitsi poikien saavan kehuista suurimman osan (63 %). Tyttöjä vahvistettiin huomattavasti vähemmän (37 % kehuista). Teräs pohti syitä tilanteeseen selitysmallin kautta, jossa kasvattajat perustelevat omaa toimintaansa eri sukupuolta olevien lasten oletetuilla kehityseroilla. Tyttöjen ehkä ajatellaan osaavan pukea ja riisua itse ilman kannustusta, kun taas pojat ovat taitamattomampia ja tarvitsevat jatkuvia huomionosoituksia.
Selitystapa näyttää tuottavan automaattisesti epätasa-arvoa eri sukupuolten välille, kun itsenäisesti selviytyminen jää ilman kannustusta ja myönteisesti nähdyksi tulemista.8 Mikäli kasvattajaa ohjaa ”valmiiksi saattamisen” periaate, olisikin hyvä pohtia, miten tämä ajatusmalli ottaa huomioon taidoiltaan eri vaiheessa olevat ja eri sukupuolta olevat lapset.
Arjen rutiinitilanteissa toistuu aikuisten toimintamalli, jossa osan, yleensä tyttöjen, itsenäiseen selviytymiseen luotetaan, kun taas osan, yleensä poikien, ajatellaan hajottavan ryhmää. Yksi näistä on päivittäinen ruokailu. Naisasialiitto Unionin tasa-arvokasvatusprojektin videoilta kävi esimerkiksi ilmi, että tietyt pojat saivat toistuvasti ruoan eteensä nopeammin kuin samanikäiset tytöt. Ruoan nopealla tarjoamisella näille pojille oli ryhmänhallinnallinen syy: heidän oletettiin olevan vaikeammin hallittavissa kuin tyttöjen tai hiljaisempien lasten, joten he saivat toistuvasti muita ennen annoksen eteensä.
Joissakin videoiduissa ruokailutilanteissa poika sai lisää juomaa heti sitä pyytäessään, kun taas vastaavassa tilanteessa tyttö sai pyytämänsä vasta usean kerran jälkeen. Yksittäisistä havainnoista ei voi tehdä jokaiseen tilanteeseen yleistettäviä johtopäätöksiä, mutta ne kuvaavat hyvin sitä, miten tiedostamattomilla oletuksillamme on konkreettisia vaikutuksia lapsen kohtaamisessa.
Suomalaisessa varhaiskasvatuksessa yleisesti käytössä oleva tapa sijoittaa yksi kasvattaja jokaiseen lasten muodostamaan pöytäryhmään ruokailuissa on tehokas tapa tehdä tilanne hallittavammaksi aikuiselle. Se myös mahdollistaa lasten tasa-arvoisemman huomioinnin.
