Arvotamme ihmisiä vahvasti ulkonäön perusteella. Teemme huomaamattamme oletuksia yksilön luonteenpiirteistä ja ominaisuuksista hänen vaatetuksensa ja ulkomuotonsa perusteella. Mitä tapahtuu tytön halulle käyttää sinisiä vaatteita, jos hänet toistuvasti väärin tulkitaan pojaksi? Saako poika pukeutua punaiseen tai vaaleanpunaiseen?
Vaatteet kertovat sukupuolen?
©Katriina Rosavaara
Arki- ja roolivaatteet eivät koskaan ole ”vain vaatteita”, vaan ne viestittävät meille aina jotain käyttäjän kulttuurista, sosiaalisesta asemasta, iästä ja sukupuolesta. Pukeutumisella ikään kuin piirretään ihmisen kehoon merkkejä, joiden kautta joko viestitetään tai peitetään katsojille haluttuja asioita.
Itsensä ehostaminen nähdään tytöille tyypilliseksi ja soveliaaksi, mutta rajat epäsoveliaan ja soveliaan itsensä ehostamisen välillä ovat veteen piirretyt. Pojan kaunistautumiseksi taas hyväksytään kehonrakennus, hiusten laitto ja siisteys. Liiallinen feminiinisyys, kuten meikkaava tai hametta pitävä mies, saatetaan kokea vaaralliseksi, perinteistä mieskuvaa murentavaksi.
Näin ei ole kuitenkaan aina ollut. 1900-luvun alussa pienet, alle 6-vuotiaat lapset tavattiin pukea valkoiseen, usein myös röyhelöiseen tunikaan tai mekkoon sukupuolesta riippumatta. Monissa kulttuureissa miehen yllään pitämällä hamekankaalla on erityinen arvo, joka voi liittyä niin arkipukeutumiseen kuin pyhiin rituaaleihin osallistumiseen.
Ikä ja sukupuoli ovat lasten vaatetusta määriteltäessä ehkä merkittävimmät erontekijät.1 Sitä, mitä pidetään kunakin aikana maskuliinisena tai feminiinisenä, vaihtelee. Vaatteiden ajatellaan kuitenkin yleisesti kertovan meille kantajan sukupuolen.2
Poikamaisesti pukeutuva tyttö ei herätä samanlaista vaaran tuntua meissä kuin hameen toistuvasti päälleen pukeva poika. Hän jää kuitenkin useammin paitsi positiivisista, ulkonäköön kohdistuvista kommenteista kuin röyhelömekossa kohtaamamme tyttö.3 Suhtautumisemme mekkoa pitävään poikaan kertoo yhteiskuntamme arvojärjestyksestä. Poikatyttöä muistellaan vielä vuosien päästä positiivisesti, feminiinisenä pidetty poika taas herättää kasvattajissa huolestusta. Yksi syy tähän huoleen on universaali ilmiö, kiusaamisen pelko. Toinen yleinen pelko liittyy siihen, että feminiinisyyden myötä pojasta pelätään kasvavan homoseksuaali.4
Valta pois kiusaajalta
On tärkeää pohtia, mitä viestitämme lapselle itsestämme, muista ja yhteiskunnan arvoista, mikäli muokkaamme lapsen itseilmaisua kiusaajien ehdoilla. Kasvatustutkija Lyn Mikel Brown kutsuu tätä stereotyypin ja moninaisuutta pelkäävien ihmisten suojelemiseksi.5 Kasvattajat eivät voi päättää lapselle ominta tapaa ilmaista sukupuoltaan. Kasvuympäristön avarakatseisuuteen ja myönteisyyteen aikuiset kuitenkin voivat vaikuttaa. Se vaatii kasvattajalta myös epävarmuuden sietämistä.6
Amerikkalainen, kiusaamiseen erikoistunut asiantuntija Judy Freedman on todennut, että paras tapa suhtautua sukupuolinormeja ylittävien lasten kiusaamiseen on riisua valta pois kiusaajalta. Lasta voi kannustaa toteamaan kiusaajalle esimerkiksi ”Kyllä, minä tykkään mekoista. Ja jos et pidä minusta mekossa, ei meidän tarvitse olla kavereita”. Yllättävän monen lapsen huomio kääntyykin kaverina olemiseen mekosta kiusaamiseen sijaan.7
Vaatteet ovat hyvä keino ottaa esille sukupuolen moninaisuus lasten kanssa. Kasvattaja voi kertoa lapsille, että on olemassa tyttöjä, jotka viihtyvät poikien vaatteissa, sekä poikia, jotka haluavat käyttää mekkoa. Esimerkkiä voi jatkaa kertomalla, että on olemassa tyttöjä, jotka kokevat oikeasti olevansa poikia – ja päinvastoin.8 Avoimella keskustelulla sukupuolen moninaisuus tulee tunnustetuksi ja hyväksytyksi.
Mitä hyväksymme ja mihin kannustamme?
Se, mitä hyväksymme ja millaiseen toimintaan kannustamme lapsia ovat todellisuudessa usein kaksi eri asiaa. Amerikkalainen tutkimus9 kartoitti vanhempien asenteita ja lasten kokemuksia leikeistä ja harrastuksista. Kun vanhemmilta kysyttiin heidän asenteestaan leikkeihin, jotka olivat epätyypillisiä lapsen edustamalle sukupuolelle, lähes kaikki vanhemmat totesivat, että tyttöjä tulisi kannustaa leikkimään rakennuspalikoilla, urheilemaan ja leikkimään lelurekoilla. Tämän jälkeen asiaa tiedusteltiin lapsilta kysymyksin: ”Mitä äiti ajattelisi tästä asiasta? Haluaisiko isä sinun leikkivän tuollaisella?”
Vain neljännes 3-vuotiaista tytöistä oli sitä mieltä, että heidän äitinsä näkisi heidät mielellään pelaamassa pesäpalloa tai skeittaamassa. Poikien kohdalla vastaava luku oli 80 prosenttia.
Lähes kaikki tutkimukseen osallistuneista vanhemmista pitivät tärkeänä sitä, että sekä tytöt että pojat kehittävät sosiaalisia taitojaan. Kolmasosa heistä ei kuitenkaan ostaisi tai ollut varma ostaisiko pojalleen nukkea. Kun tutkijat kysyivät 3- ja 5-vuotiailta pojilta, vain kaksi kahdestatoista oli sitä mieltä, että hänen vanhempansa olisivat tyytyväisiä, jos hän leikkisi nukella. Asenteet ovatkin hyvin syvällä meissä, eikä niihin käsiksi pääseminen ole helppoa.
Aikuisen läsnäololla ja reagoinnissa on suuri merkitys tilanteissa, joissa lapset uusintavat puheissaan sukupuolistereotypioita. Jos lapsi ilmaisee jonkun asian ”olevan tyttöjen juttu” tai ”poikien lelu”, voi kasvattaja valita, vahvistaako hän tilanteessa olemassa olevaa kulttuurista normia, vai uhmaako sitä.10 Lauseilla ”Kyllä tytötkin voivat tulla leikkiin mukaan” ja ”Sarilla ja Elinalla on oikeus tulla myös mukaan leikkiin” aikuinen viestittää lapsille eri asioita.
Ensimmäisessä toteamuksessa hyväksytään se kulttuurinen normi, että on olemassa ”tyttöjen ja poikien leikkejä”, mutta poikkeukset tästä toki sallitaan. Jälkimmäisessä tavassa ilmaista asia taas puhutaan yksilöllisten lasten oikeudesta olla mukana toiminnassa tai ilmaista itseään sukupuolesta riippumatta.
