Lasten puhutteleminen nimeltä vahvistaa lapsen yksilöllisyyttä, itsetuntemusta ja minuuden rakentumista. Aikuisten maailmaan verrattuna lapsia puhutellaan nimeltä paljon enemmän juuri tästä syystä. Yksilön nimi kiinnittyy persoonaan ja siitä tulee erottamaton osa ihmisen itsemäärittelyä. Nimi voi olla ilonaihe tai kahle riippuen siitä, kuinka lapsi kokee sen kuvaavan kokemusta omasta itsestään. Muunsukupuoliselle tai transsukupuoliselle lapselle voi olla tärkeää saada puhuttelunimi, joka vastaa enemmän lapsen minuutta kuin ristimänimi.
Myönteisessä viitekehyksessä käytetty nimeltä puhuttelu tukee yksilön tunnetta omasta ainutkertaisuudestaan ja nostaa itsetuntoa. Toistuva kielteinen nimeltä puhuttelu toimii päinvastaisesti, se alentaa ihmisen itsetuntoa ja tietynlaisen kohtelun oikeuttamisesta tulee osa persoonallisuutta. Varhaiskasvatuksen henkilöstöltä vaaditaankin kykyä havainnoida kriittisesti arkisia vallankäytön tilanteita niin aikuisen ja lapsen välillä kuin lasten välillä ja henkilöstön kesken.1
Ketä vahvistetaan, kuka jää piiloon
Positiiviseksi tarkoitettu vahvistaminen voi kääntyä joskus lapsia epätasa-arvoistavaksi käytännöksi, jos osan lapsista yksilöllisyyttä tuetaan toisten kustannuksella. Näennäinen tasavertaisuus saattaa toteutua rutiininomaisesti myös esimerkiksi aamupiirin käytännössä, jossa jokainen lapsi tunnistetaan ja puhutellaan nimeltä.
Ohjatussa, aikuislähtöisessä toimintatilanteessa toteutunut tasavertaisuus muuttuu päälle liimatuksi siinä vaiheessa, kun arjen muut käytännöt suosivat ja tukevat esimerkiksi jo valmiiksi verbaalisia lapsia keskustelussa ja oman tahdon ilmaisemisessa. Osallistuminen voi olla myös sanatonta ja itse valittua lapselta, mutta tällainen osallistuminen ei usein tule huomatuksi. Ne lapset, jotka osallistuvat toimintaan puhumalla, ovat automaattisesti etulyöntiasemassa hiljaisiin nähden. Heidän aloitteensa tulevat helposti paremmin huomioiduksi kuin lasten, jotka ilmaisevat itseään vähäeleisemmin.2
Kasvatustieteiden tutkija Mari Vuorisalo toteaa väitöskirjassaan3, että päiväkodin reunaehtoihin kuuluu itsestään selvästi se, että jokainen lapsi on ryhmän arvostettu jäsen. Päiväkodin tapaistuneet käytännöt saattavat kuitenkin tuottaa eriarvoisuutta lapsiryhmässä siten, ettei edes niiden kohde, tässä tapauksessa lapsi, sitä tunnista. Kasvattaja voikin pohtia, suosiiko oma toiminta tai rutiininomaiset pedagogiset ratkaisut erityisesti tiettyjä puhujatyyppejä lapsissa. On mahdollista, että tiedostamattaan kasvattaja tulee vahvistaneeksi jo valmiiksi verbaalisesti taitavia puhujia, kun taas hiljaisen lapsen huomioiminen kielellisesti jää systemaattisesti vähemmälle. Esimerkiksi eteistilanteet ovat sopivia paikkoja lasten yksilöllisten vuorovaikutustaitojen kehittämiselle.4
Nimeäminen on valtaa
On myös huomionarvoista miettiä, mitä esimerkissä esitetty kielellisesti lahjakkaan tytön ja pojan nimeämisissä näkyvä ero kertoo meille feminiinisyyden ja maskuliinisuuden arvostuseroista. Tilaa ottava, omista oikeuksistaan tietoinen tyttö saattaa herättää lähiympäristössä enemmän ärtyneisyyttä kuin vastaavasti toimiva poika, sillä edellä mainitut ominaisuudet on perinteisesti mielletty osaksi maskuliinisuutta. Tämä saattaa johtaa vuorovaikutustilanteissa lasten erilaiseen vahvistamiseen, sillä yksilöllinen nimeäminen ryhmätilanteissa ohjaa osaa lapsista päärooliin ja toisia sivurooleihin. Nimeämättä jättäminen on myös viesti kasvattajalta ja vaikuttaa siihen, miten lapsi omaksuu ja ymmärtää lapsiryhmässä syntyviä valtasuhteita.
Kun on kyse lapsen perustarpeista huolehtimisesta, kuten ruokkimisesta ja erilaisissa askareissa auttamisesta, jokainen lapsi saa tarpeensa tyydytetyksi sukupuolesta riippumatta osana päivärytmiä. Saadun huomion määrässä ja laadussa on kuitenkin sukupuolen mukaista vaihtelua.5 Tilaa ottavaa, maskuliiniseksi miellettyä käytöstä vahvistetaan erityisesti silloin, kun on kyse pojasta. Näennäinen passiivisuus ja hiljaisuus määrittyvät feminiinisiksi ominaisuuksiksi, eivätkä ne saa vahvistusta silloin, kun niitä ilmentävät pojat.
Tyttöjä halutaan kannustaa omien mielipiteidensä esille tuomiseen ja tilanottoon, mutta jos tyttö toimii näin, käytös koetaan helposti häiritseväksi tai sopimattomaksi. Vastaavasti toivomme ja odotamme pojilta herkkyyttä ilmaista omia tunteitaan, mutta tämä piirre tulkitaan todellisuudessa helposti ”nössöydeksi” tai huolestutaan siitä miten poika pärjää tulevaisuudessa.6
Kehut lasten vahvistajina
Kasvattaja voi myös tiedostaen tai rutiininomaisesti käyttämässään kielessä tukea stereotyyppisiä kuvauksia eri sukupuolista. Tutkimuksissa on havaittu, että eri sukupuolta olevia lapsia kehutaan eri asioista. Suomenkielisessä varhaiskasvatuksessa kehumista on tutkittu toimintaa videoimalla.7
Ilmeni, että valtaosa niistä kehuista, jotka koskivat lapsen aikuiselle antamaa apua, kohdistuivat tytöille (72 prosenttia). Pukemis- ja riisumistilanteissa lapsille annetuista kehuista suurimman osan taas saivat pojat (63 prosenttia). Persoonaan kohdistuvista kehuista pojat saivat 87 prosenttia ja tytöt 13 prosenttia.
Tyttöjä kehuttiin poikia enemmän persoonan kolmatta muotoa käyttäen, eli heitä nostettiin sen kautta esikuviksi muille lapsille (esimerkiksi ”tytöt syö siinä niin kivasti”). Tutkimuksen havaintojen pohjalta kasvattaja voikin pohtia esimerkiksi seuraavia asioita omassa lapsiryhmässään:
- Saavatko kaikki lapset kannustusta ja kehuja osakseen päivittäin?
- Pidetäänkö kielellisesti yllä epätasa-arvoisia rakenteita kehumalla eri sukupuolta olevia lapsia eri asioista?
- Saavatko kaikki lapset suoraa, henkilökohtaisella tasolla annettua myönteistä palautetta?
