Tasa-arvotyö varhaiskasvatuksessa nostaa esille arkiset, rutiininomaiset tilanteet, joissa lapsia yleensä lähestytään kieltojen kautta. Avoimia kysymyksiä ovat sellaiset, joihin vastaanottaja voi vastata vain useammalla sanalla. Tällaisia kysymyksiä ovat esimerkiksi miksi, miten ja millainen. Suljettuihin kysymyksiin taas odotetaan lyhyitä kyllä- tai ei-vastauksia.
Negatiivisia ei- ja älä-komentoja sisältävä lause taas ohjaa kasvattajan ja lapsen vuorovaikutusta typistävämpään suuntaan kuin esimerkiksi toimintavaihtoehdon tarjoaminen. Käsillä oleva tilanne tehdään ymmärrettäväksi lapselle hänen ikätasonsa huomioivalla tavalla.
Kielteinen kohtaaminen piiloutuu rutiineihin
Suuret ryhmäkoot, vaihtuvat sijaiset, rutiininomaiset työtavat ja kiire ovat tekijöitä, jotka saavat meidät helposti turvautumaan toimintamalleihin, joiden kautta jotkut lapset tulevat päivittäin kohdatuiksi kielteisemmällä tavalla kuin toiset. Vaarana on, että kiellot, kuten ”tule pois!”, ”ei saa!” tai ”joko taas!”, yhdistyvät leimaavalla tavalla aina samaan lapseen sekä toisten lasten silmissä että lapsen omassa minäkokemuksessa.2
Valmiiden vastausten tai suljettujen kysymysten sijasta kasvattajan tulisikin uskaltaa kysyä lapselta ihan uusia kysymyksiä, jotka eivät heti ensiksi tulisi esimerkiksi kiireisessä perushoitotilanteessa mieleen.3 Kysymykset, joiden avulla lapsi voi ilmaista tunteitaan tai jotka kannustavat lasta ja kasvattajaa toimimaan yhdessä, vievät siirtymätilanteita eteenpäin uudella tavalla. ”Miltä sinusta tuntui?” tai ”Miten ratkaisemme tämän?” avaavat mahdollisuuden vuorovaikutukselle, joka kiireiseksi koetuissa tilanteissa usein tukahdutetaan. Toisaalta kasvattajan tulee ryhmätilanteissa rohkeasti luopua itsestään selvästä puhevallastaan ja ohjata lapsia sen sijaan keskustelemaan keskenään.4
Ketkä saavat osakseen kieltoja?
Ennakko-oletuksilla, joita aikuisina liitämme sukupuolille ominaisiin taipumuksiin, on merkitystä lasten kohtaamisessa. Esimerkiksi 1980-luvulla tehdyssä, vanhempien lapselleen kohdistamaa puhetta käsitelleessä tutkimuksessa havaittiin aikuisten kohdistavan enemmän suoria kieltoja (”älä tee sitä!”) ja painokkaampia käskyjä (”ei, ei, ei!”) poikalapsille kuin tyttölapsille. Tämä herättää tietysti ajatuksen siitä, että pojat käyttäytyivät analysoiduissa tilanteissa tyttöjä huonommin, ja tämä vaikutti tutkimustulokseen. Tutkijat kuitenkin havaitsivat, että kyseinen aikuisten tapa oli riippumaton lasten todellisesta käytöksestä.5
Myös tämän alateeman havainnossa siteeratussa tutkija Christian Eidevaldin tutkimuksessa6 havaittiin, että rutiininomaisissa päiväkotitilanteissa pojat saivat kasvattajilta tulevista nuhteluista valtaosan, kolme neljäsosaa. Myös 1990-luvulla Ruotsissa tasa-arvotyöstä tunnetuksi tulleessa gävleläisessä päiväkodissa havaittiin samansuuntaisia tuloksia: poikia puhuteltiin nimeltä kielteisissä yhteyksissä jopa 35–75 kertaa tunnissa.7
Tilanteiden toistuessa päivittäin, viisi kertaa viikossa, vuodesta toiseen, kasvaa nuhteluiden kuulemisesta osalle lapsista osa identiteettiä. Tulos ei kerro yksilötason kohtaamisesta kuitenkaan vielä paljoa. Usein lapsiryhmässä on muutama lapsi, jotka saavat osakseen negatiivista huomiota toisia lapsia enemmän. Kaikki pojat eivät saa saman verran huomiota, kuten eivät tytötkään. Tuloksen vinouma toisen sukupuolen suuntaan kertoo kuitenkin siitä, että poikien toimintaan reagoidaan eri tavalla kuin tyttöjen.
Sillä, miten kasvattaja esittää nuhtelunsa, on erityinen merkitys lapsen itsetunnon kannalta. Esimerkiksi ”Miksi teit noin taas?” ja ”No, seuraavalla kerralla tiedät paremmin” sisältävät lapsen toimintamahdollisuuksien kannalta hyvin erilaiset viestit. Sanallisen muotoilun rinnalla äänensävy ja kehonkieli ovat tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, miten lapsi kokee mahdollisuutensa eri tilanteissa.
Suunnitellaan vuorovaikutusta!
Kasvattaja voi myös pohtia, miltä hänestä tuntuisi, jos työtoverit kohtaisivat hänet toistuvasti kielteisyyttä sisältävillä tavoilla, ja mikä vaikutus sillä olisi hänen minäkuvaansa ja itsetuntoonsa. Naisasialiitto Unionin hankkeessa eräs kasvattaja ratkaisi erään lapsen kielteistä kohtaamista ennakoivan tilanteen näin:
Päiväkodin eteisessä ollaan pukemassa ulos menemistä varten. Ville on levoton ja kiukuttelee kovaan ääneen. Vaikuttaa siltä, että hän tarvitsisi apua pukeutumisessa, mutta ei osaa pyytää sitä kasvattajalta. Sanna (k) huomaa Villen elehdinnän ja toteaa: ”Sen sijaan että sinä kiljut, voit sanoa että tule auttamaan. Me olemme täällä sitä varten”.
Suomalainen varhaiskasvatus on varsin tuokio- ja leikkikeskeistä. Ohjattujen toimintatuokioiden painottamisen rinnalla tulisi korostaa työyhteisön vuorovaikutuksen suunnittelua.8 Se on erityisen tärkeää, sillä suurin osa lapsen päivähoidossa vietetystä ajasta koostuu muusta kuin ohjattuihin tuokioihin osallistumisesta.
Mistä lähteä liikkeelle vuorovaikutuksen suunnittelussa? Moni varhaiskasvattaja kokee työpäivät kiireisiksi.9 Ensimmäinen askel on työyhteisön yhteinen keskustelu siitä missä tilanteissa riittämättömyyttä ja nopeatempoisuutta ilmenee päivän aikana. Purkamalla yksitellen auki näitä tilanteita ja kasvattajien erilaisia vuorovaikutustapoja niissä päästään keskustelemaan siitä mitä erilaisia pää- ja piilotavoitteita kullakin työntekijällä tilanteita kohden on.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana varhaiskasvatuksessa korostunut pienryhmätoiminta helpottaa osaltaan yksilöllistä lasten myönteistä kohtaamista, mutta myös vuorovaikutuksen tavoilla on merkitystä. Vuorovaikutuksen suunnittelu ja siitä keskustelu on koko työyhteisön asia, koska sillä on suuri vaikutus koko lapsiryhmän hallintaan päivän aikana.
